Sitä kohtaa kaikenlaisia pikku ongelmia tuoreena ensimmäisen hevosen omistajana. Näistä yksi visainen juttu on tietysti johtajuuskysymys. Toisille se lankeaa luonnostaan: siitä vaan heti ekana aamuna hevonen metsäreitille ja kaikki askellajit käyttöön! Pakko myöntää, etten kuulu tuohon urheiden yksilöiden joukkoon. Omaan ekaviikkooni Parren kanssa kuului rutkasti hevosen tuijottelua lähietäisyydeltä. Käynti tallilaisten huoneessa, kaapin siivousta, välinehuoltoa ja taas ahkeraa hevosen tuijottelua. Tästä edistyin sitten hevosen lahjontaan eli makupalojen vientiin laitumelle. Pikku hiljaa olen päässyt talutteluvaiheeseen ja siinäkin on oma jännitysmomenttinsa. Puhumattakaan takakavioiden nostamisesta ja puhdistuksesta. Ratsastelemaan en kyllä uskalla lähteä ilman Leilaa: Leila on mahtava hevostaitoihminen! En mitenkään voisi lähteä kentälle tekemään mahdottomasti virheitä ilman Leilan siitä kertomatta. Täytyyhän ihmisen tietää, milloin menee pieleen ja milloin taas onnistumiset pilkahtelevat.
Haaveilen kyllä pää pilvissä syksyisistä maastolenkeistä turvallisen ja selväpäisen tammani selässä, mutta eihän se nyt sovi tehdä kaikkea yhtä aikaa. Tammahan voi tykätä pahaa! Ja hämäläisenä ihmisenä olen tunnetusti hidas eteenpäin menijä. Maltti on valttia ja hitaasti hyvä tulee, sanon minä.
Johtajuus on ihmeellinen asia, joka vaivaa päätäni nyt Parren tultua päivin ja öin. Johtajuus kohdataan aina yhdessä toimiessa, mutta sitä ei voi suunnitella. Sitten vaan yhtäkkiä juoksuttaessa tamma ei nostakaan laukkaa rauhallisesti vaan pukittaa ja yrittää suistaa ulos! Kohteliaana ihmisenä tekee mieli antaa hepan vaan toteuttaa itseään, mutta johtajuusidentiteetti pistää onneksi vastaan. Niin sitten vedän villin otuksen takaisin ympyrälle ja rauhoittelen raville. Suunnanvaihto, mutta se laukka sitten jätettiinkin ottamatta. Hm.
